Näin minä kasvoin meditoituneeseen maailmaan. Aloitin koulunkäyntini kansakoulussa Etelä-Pohjanmaalla 1970-luvun alkupuolella. Lapsuudessani radiosta kuunneltiin kuunnelmia ja musiikkia kotiaskareitten lomassa. Lukutaidon opittuani en vielä kiinnostunut sanomalehdestä tai muusta painetusta mediasta. Televisio kotiini tuli, kun olin ala-asteella. Muistan elävästi, kuinka ujot naapurin pojat seisoivat oven suussa ja esittivät asiansa päät alas painuneina: ”Kakkoselta tuloo Cannoni”. Niin sitä sitten nostettiin olohuoneeseen pari keittiön tuolia lisää ja istuttiin ihmettelemään poliisisarjan juonenkäänteitä. Siinä se yhteisöllisyys toteutui ihan luonnostaan.

Teini-ikäisenä käytin mediaa jo enemmän. Radiosta kuunneltiin Nuorten sävellahjaa ja Rockradiota. Istuin sormet äänitysnapeilla ja toivoin, että tällä kertaa saisin lempibiisini c-kasetille ilman, että juontaja puhuu sen päälle. Ja jos se onnistui, juoksin alakertaan soittamaan lankapuhelimella parhaalle ystävälleni, että ”Mä sain sen! Mä sain sen!” Siinä sitten juteltiin kikatuksen lomassa muitakin asioita ennen kuin lähdin pyörällä polkemaan hänen kotiinsa viiden kilometrin päähän. Sitä vaivaa ei nykynuorison tarvitse nähdä, koska nyt ne höpinät, mitkä siellä jaettiin, hoidetaan WhatsApp-pikaviesteillä. Noihin aikoihin luin Suosikkia ja katsoin TV:stä Iltatähteä, Syksyn säveltä ja Naapurilähiötä sekä Kahden kerroksen väkeä, joka oli Canonin lisäksi niitä harvoja englanninkielisiä ohjelmia, joita seurasin. Juuri television myötä maailmankuvani laajeni ja aloin ymmärtää, miksi ehkä kannattaisi opiskella kieliäkin. Kesätyörahoilla ostin kaksi kasettia ja lp-levyn. Vasta lukiossa opettelin lukemaan päivittäin sanomalehden, paperisena tietenkin.

Lastentarhanopettajaopinnoissani 1980-luvun loppupuolella käytin ensimmäistä kertaa tietokonetta, kun yhdessä kurssikaverini kanssa kirjoitimme seminaarityötämme puhtaaksi hänen isänsä hienolla ja kalliilla pöytäkoneella. Muut kirjalliset työt teimme opistossa vielä sähköisellä kirjoituskoneella. Valmistuttuani tietokoneita alkoi olla jo joka kodissa ja saadessani mieheni vanhan työläppärin käyttööni en meinannut malttaa nukkua öisin, kun sen kanssa oli niin kiva opetella uusia asioita; tekstinkäsittelyä ja pelejä. Muutamassa vuodessa internetin ihmeellinen maailma oli jo jokaisen ulottuvilla ja tekemällä opin niin työ- kuin viihdekäyttöäkin.

Kaikki mediamaalimassa tarvittava osaamiseni on itse opeteltua. En koe kasvaneeni meditoituneeseen maailmaan, mutta olen pyrkinyt pysymään ajassa jollain tasolla mukana. Seuraan digitaalisen median sisältöjä jonkin verran. Luen digilehtiä, seuraan muutamia blogeja ja käyn kurkkaamassa Twitteristä kiinnostavia kuvia. Niin kotona kuin töissäni haen päivittäin tietoa internetistä ja hoidan asioita nykyään enemmän sähköpostitse kuin soittamalla. Seuraan myös mielelläni eri aiheisia  maailmanlaajuisia live-lähetyksiä.

Työssäni esikoulun opettajana käytän lasten kanssa IPadia, tietokonetta, Smartboardia, äänittäviä mikrofoneja, kännykkää ja kameraa. Lapset äänittävät ja videoivat puuhiaan ja näitä materiaaleja tarkastelemme yhdessä mediakriittisesti. Lasten osallisuutta on helppo aktivoida mediasisältöjen tuottamisen avulla. Meillä eskarit valitsevat vanhempainillassa näytettävät kuvat ja tekevät pieniä esityksiä luomistaan mediasisällöistä. He saavat käyttää kuvaamiaan kuvia kavereiden syntymäpäiväkortteihin, eskarin sääntöihin ja aakkostauluihin. Viime keväänä toteutettiin IPadilla kuvatut sadut, joissa lapset pienryhmissä kertoivat tarinansa luomillaan hahmoilla. Olemme myös mukana kansainvälisessä mediakasvatushankkeessa, jonka blogia luemme ja lisäämme sinne kertomuksia ja kuvia aika ajoin. Viimeksi lapsia viehätti kovasti Japanilaisten päiväkotilasten kertomus, joka oli kirjoitettu heidän kirjainmerkeillään. Me suomensimme sen eskareillemme englanninkielisestä versiosta. Nämä ja muut työparini kanssa toteuttamamme mediakasvatushankkeet ovat lisänneet kiinnostustani ja osaamistani tällä saralla. Esikouluikäisten varmuus ja taito käyttää eri mediavälineitä hämmästyttää joka kerta ja todistaa sitä eroa, mikä eri ikäisten ajattelussa on.

Työssäni päiväkodin johtajana ajankäytön haasteisiin vastaaminen on helpompaa teknisen osaamisen ja uusien medioiden käytön kautta. Lähes paperiton toimisto, verkkoviestintä ja tiedottamisen nopeutuminen ovat työssä viime vuosina kehittyneitä asioita, mutta vasta laajempi verkostoituminen sosiaalisen median keinoin vastaisi kollegiaalisen tuen tarpeeseen ja mahdollistaisi sen jakamisen laajemminkin. On vaikea kuvitella esimiestä, joka ei joutuisi käyttämään mediavälineitä työssään.

Sosiaalisessa mediassa en toimi aktiivisesti. En kuulu WhatsApp-ryhmiin ja olen pysynyt poissa Facebookista ja muista yhteisöllisistä sovelluksista vain siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedän niiden sisältöjen selailun ja tuottamisen vievän liikaa aikaani. Facebookissa olisi jo nyt useampia harrastuksiini liittyviä ryhmiä, joissa pitäisi olla mukana tiedonsaannin kannalta. Ja monet kaverini sanovat, että ”Tiina, tää olis niin sun juttus!” Joo-o, mutta juuri siksi en voi liittyä siihen nyt kun käyn töissä ja opiskelen perheen pyörittämisen ohella. Jonain päivänä sitten, kun aikaa on enemmän, löydätte mut Facesta…. ellei joku toinen palvelu ole syrjäyttänyt Facebookia jo silloin.

Yhteenvetona kompetenssistani toimia mediassa voisin sanoa, että pärjään ja olen varovaisen kiinnostunut, mutta ajattelultani edustan ehdottomasti Marc Prenskyn jaottelun mukaan digiajan maahanmuuttajia, jotka joutuvat opettelemaan uuden, täysin toisenlaisen digitaalisen maailman kielen selviytyäkseen arjen haasteista nykyisessä yhteiskunnassa. Me prosessoimme asioita hitaammin, yksi askel ja asia kerrallaan, lineaarisesti tekstejä seuraillen ja pääasiassa yksilötasolla, omaan henkilökohtaiseen osaamiseemme luottaen. Toisin kuin digiajan natiivit, jotka ovat viettäneet koko elämänsä vuorovaikutteisen teknologian parissa käyttäen digilaitteita. He vastaanottavat tietoa nopealla tempolla, käsittelevät samanaikaisesti monenlaisia prosesseja ja tehtäviä ja tekevät sen erityisesti sosiaalisissa ryhmissä, erilaisissa verkostoissa. He omaksuvat kuvallisesta informaatiosta sen, minkä irti saavat ja vasta sen jälkeen paneutuvat tarvittaessa tekstisisältöihin. (Marc Prensky, 2001.) Ehkäpä siksi tämä opiskelu tuntuu välillä kovin työläältä, kun en omaa taitoa erottaa olennaista tietotulvasta ja päällekkäiset tehtävät stressaavat enemmän kuin inspiroivat. Mutta näillä mennään, kyllä aina voi oppia uutta!

• Tiina